Olen viime vuodet huolestuneena seuraillut Kosovo -kysymyksen käsittelyä kv. areenoilla. Asia näyttää mielestäni tarpeettomasti johtavan umpikujaan johtuen omaksutusta “ainoan oikean ratkaisun” periaatteesta. Diplomaattisesti muotoillun sanahelinän ja valtamedian välittämän kuvan sijaan haluan näin tuoda esiin asian pragmaattisen puolen. Oma näkökulmani pohjautuu liki kolmen vuoden työkokemukseen Mitrovican alueella (EU Municipal Expert) UNMIK/EAR:n palveluksessa ja sen jälkeiseen päivittäiseen asioiden seuraamiseen Suomesta tai Serbian käynneilläni.
Länsimainen media on luonut mustavalkoisen kuvan Kosovon ja laajemminkin ex-Jugoslavian tilanteesta joka on huomattavasti komplisoidumpi kuin serbien tekemä kansanmurha josta “rangaistuksena” Kosovon albanit tulisi palkita itsenäisyydellä. Tällöin vaietaan siitä, että
a) suurin etninen puhdistus oli kun itä-Kroatiasta ajettiin noin 250 000 serbiä pakosalle,
b) Bosnian uhriluvut kymmenkertaistettiin kv.oikeutuksen saamiseksi operaatioille,
c) Kosovon albaanit harjoittivat valtion sietämää terroria kukoistaneen autonomiansa aikana 1980-luvulla serbejä kohtaan jotka 1990-luvulla vastasivat tähän,
d) Islamilaiset militantit tukivat (mm. bib Laden Bosniassa ja al-Zarkawi Kosovossa) ja kouluttivat yhdessä USAn kanssa 1990-luvulla KLAn joka aloitti sodan Kosovon serbejä vastaan vuosikymmenen lopulla (näitä militantteja USA nyt puolestaan pyydystää Afganistanissa ja Irakissa)
e) 1999 Kosovon albaanit pakenivat sodan, pommitusten tai paramilitaarien serbijoukkojen takia (vain viimemainittua on pidetty yleisesti esillä) ja serbit pakenivat peläten albaanien terroria 1999 ja 2004. Olennaista on että albaanit palasivat mutta huolimatta kv. yhteisön läsnäolosta serbit eivät ole palanneet kahdeksan vuoden aikana.
f) seurauksena suurin Balkanin pakolaisongelma on Serbiassa
Jo työssä ollessani havaitsin ammottavan kuilun hienojen periaatteiden ja kv.yhteisön ylevien tavoitteiden sekä ruohonjuuritason todellisuuden kanssa. Seurattuani albaanikoululaisten nationalistisia vihantäyteisiä koulutustilaisuuksia ja eläessäni serbiväestön keskellä havainnoimassa heidän syvää antipatiaansa albaaneja kohtaan sekä kuunneltuani molemmilta puolilta loputtomia tarinoita jopa vuosisatojen takaisista vääryyksistä tulin jo vuoden 2000 alussa vakaaseen käsitykseen, ettei tämän porukan kanssa kannata puhua multietnisistä ihanteista ainakaan lähimpään 30 vuoteen (vrt Kypros ja Palestiina).
Kv. yhteisön julkilausutut tavoitteet ovat toteutettavissa, mutta sukupolvien työ vaatii mittavat resurssit ja aikaa, joita molempia voitaisiin käyttää elinolosuhteiden parantamiseen jo tänään. UNMIKin raportit antavat kukin osaltaan tilanteesta siloitellun kuvan. YK:n missiohenkilöstö on normaalisti palkattu puolen vuoden työsuhteisiin ja viikottain esimiehelle tulee kuvata edistystä omalla alallaan. Tämä ketju menee ylimmän tason kautta turvallisuusneuvostoon saakka jolloin jatkuvan edistyksen suitsutuksessa tilannekuva on täysi kupla. Ensimmäinen neutraali ylätason tarkkailija - Norjan UM:n pol.os.johtaja Karl Eide - paljasti tämän kuplan erinomaisessa raportissaan turvallisuusneuvostolle pari vuotta sitten. Muita kriittisiä analyysejä on löydettävissä mm. transnational.org webbisivuilta.
Tämän kuplan jatkumona Ahtisaari esitti oman raporttinsa uuden YK resoluution pohjaksi 1244:n jälkeen. Kyseessä on kuulemma ainut mahdollinen ratkaisu joka on muotoutunut tiiviiden neuvottelujen jälkeen. Em. väitteessä on kaksi heikkoutta: a) muitakin ratkaisuja on (yksi niistä jäljempänä) ja b) todellisia neuvotteluja ei käyty. Kysehän oli Ramboillet -tyypisestä diplomatiasta jossa osapuolet ovat eri huoneissa ja välittäjä juoksentelee niiden välillä viestinviejänä. Tiiviyttä kuvaa se että serbit ennen viime helmi-maaliskuun esitystä tapasivat Ahtisaarta muistaakseni edellisenä kesänä. Lisäksi kontaktiryhmän yltiöoptimistiset rajaehdot jo poissulkivat mielekkäiden ratkaisujen etsinnän. No onneksi mainittu Ahtisaaren esitys Kiinan ja Venäjän ja ehkä muutaman ei-pysyvänkin jäsenvaltion toimesta haudattiin. Sanon näin siksi, että minunkin mielestäni pysyvämpiä ratkaisuja on löydettävissä ainoastaan osapuolten yhdessä sopiessa asiasta kompromisseja tehden.
Troikka yrittikin ratkaisuja ja vaihtoehtoisia malleja löytyikin serbien taholta noin tusinan verran. Millään ei ollut mahdollisuuksia realisoitua USAn mentyä lupaamaan itsenäisyyden Kosovolle, jolloin näiden ei tarvinnut neuvotella yhtään mistään.
Näkemykseni mukaan ainut järkevä pragmaattinen - ja mielestäni molempien osapuolten pitkin hampain hyväksyttävissä oleva - ratkaisu Kosovo-ongelmaan on rajan vetäminen Ibar-jokeen, pohjois-osan integroiminen osaksi Serbiaa
ja eteläosalle itsenäisyyslupaus, joka lunastetaan muutaman vuoden sisällä paikallisten hallintoelinten toimiessa välttävällä tasolla (paljon puhutut standardit voisi nyt pitää visiona, niiden toteutus lienee utopiaa ~). Mainittu poliittinen ratkaisu luo pohjan paikallisen väestön tulevaisuudenkuvalle, pelon väistyessä se voi suunnata energiansa tuhoamisesta yhteiskuntansa rakentamiseen.
Poliittista ratkaisua voisi tukea talouspaketilla mm. pakolaisten asutus-toiminnalla (serbit enklaaveista voisi asuttaa Serbiaan ja pohjois-Kosovoon samoin romanit jos albaanienemmistö tosiaan ei heitä keskellään suvaitse), voimakkaalla elinkeinojen ja tuotannollisen toiminnan kehittämisellä (työttömyyden/sosiaalisten ongelmien vähentämiseksi) jne. Ratkaisu tulisi halvaksi muuttamalla näkökulma vahtimisesta tuottavaan kehittämiseen, negatiivisuudesta positiiviseen rakentamiseen. Toisaalta esittämäni ratkaisu voisi parantaa enklaaviserbienkin asemaa koska albaanien ei itsenäisessä Kosovossa tarvitsisi enää näin pientä vähemmistöä pelätä.
Nykysysteemi lyö jatkuvasti päätään seinään asuttamalla pakolaisia elinkelvottomiin enklaaveihin, panostamalla tankit pitämään heitä hengissä, yrittämällä sopeuttaa kolme erilaista takapajuista hallintosysteemiä (serbialainen, albaani ja kv) yhteen alueella, jolla ilman etnisiä ristiriitojakin on haasteellista saavuttaa edes osa Kreikan BKT:sta.
Koska kokemukseni mukaan esittämääni ratkaisua kv. yhteisö ei voi purematta julkisesti niellä vielä vähään aikaan (ellei sitten kevät 2004 toistu) voisi sitä pehmentää esimerkiksi aloittamalla muutamia toimenpiteitä esittämättä koko masterplania. Tällaisia voisivat olla mm. pakolaisten (IDPt) asutustoiminta ja paikallisen itsehallinnon kehittäminen jotka olisivat kannatettavia hankkeita myös loppupelin tuloksesta riippumatta.
Olen näistä ideoista puhunut aiempien työtoverien kanssa samoin aiemmissa raporteissa ym:ssa EAR:lle ja jopa jollekulle mepillekin mutta suuret laivat eivät nopeasti käänny.
Tänään olemme tilanteessa, että osa kansainvälisestä yhteisöstä on väkisin luomassa jo valmiiksi epäonnistunutta valtiota. Kosovon suurin tulonlähde (noin miljardi €) on huumekaupan hallitsema järjestynyt rikollisuus, toiseksi eniten tuloa tuo diasporan lahjoitukset (noin 500 m€), kv. yhteisö panee 200 m€ ja viennistä tullee 50 m€. Kun järjestäytyneen rikollisuuden klaanit jo hallitsevat poliittista elämää saavat he nyt valtion turvapaikakseen.
Vakava ilmiö on myös wahabbistien vyörytys aiemmin maallistuneiden muslimien keskudessa Kosovossa. Työttömyyden ollessa 70 % on militanttisuntauksella erinomaiset rekrytointimarkkinat.
Jos jaksoitte lukea tämän vuodatuksen loppuun kiitän siitä. Mikäli tarvitsette näkemyksiäni nyt tai seuraavan Kosovo-konfliktin jälkeen autan mielelläni.
“Suomi korosti Kosovon tunnustaessaan demokratiaa, oikeusvaltioperiaatetta, ihmisoikeuksien ja Kosovon kaikkien yhteisöjen kunnioitusta. Näitä arvoja tulee kunnioittaa” totesi UM Stubb 16.10.2009 kansainvälistä oikeutta ja politiikkaa käsittelevässä puheessaan. Yksi kansainvälisen oikeuden ja reaalipolitiikan suhteita mittaava prosessi käydään joulukuussa Haagissa pidettävässä kansainvälisen oikeuden ( International Court of Justice, ICJ) istunnossa. Aiheena on YK:n yleiskokouksen oikeudelta pyytämä kannanotto Kosovon yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen laillisuudesta. (Enemmän artikkelissani “UN sending Kosovo case to ICJ”) 
