Ari Rusilan BalkanBlog

Viime aikojen keskustelu Suomessa Nord Stream kaasuputkesta on pelkistynyt hankkeen ympäristövaikutuksiin ja paikalliseen päätöksentekoprosessiin. Tällöin helposti unohtuu se, että perimmältään kyse on politiikasta – ei pelkästään ympäristö-, energia-, talous- eikä EU-politiikasta vaan geopoliittisiesta valtapelistä, jossa pääpelureina ovat USA ja Venäjä sekä osin Kiina strategisine intresseineen taustatukenaan sotateollisen kompleksin ja energiayhtiöiden tarpeet, pelilautana raaka-ainelähteet ja näiden kulkureitit ja panoksena pelureiden (turvallisuuspoliittinen)vaikutuspiiri.

Neuvostoliiton hajottua USA kykeni käynnistämään valtapelin luomalla Venäjän ympärille entisistä sateliiteista länsi-Balkanilta Kiinaan ulottuvan vyöhykkeen jonka Venäjä myöhemmin vahvistuttuaan koki turvallisuusuhkana. Energiapolitiikassa vyöhykkeen ilmentymänä olivat mm. USAn “Silkkitie” -strategia sekä GUUAMin perustaminen. Näistä hankkeista enemmän ks artikkelini “Is GUUAM dead?” .Venäjän vastaveto 2000-luvulla oli osin menestyksekäs: GUUAM on käytännössä jo kuollut, Silkkitiestragiasta on vain rippeet jäljellä ja uudet allianssit, kuten Shanghai Cooperation Organization (SCO) ja BRIC (Brazil, Russia, India, China) ovat moninapaistamassa kansainvälispoliittista toimintakenttää. Onnistuessaan USAn strategia olisi blokannut samalla Venäjän ulos lähi-idästä ja erityisesti Iranista ja alueen energiavaroista. Energiapelin panokset eivät ole aivan vähäiset sillä tulevaisuuden kaasun lähteen valtaosa sijaitsee Quatarin, Venäjän, Turkmenistanin ja Iranin lähteillä (jotka maat muuten ovat tiivistämässä yhteistyötään mm. “kaasuOPECin” puitteissa).

Energiatoimitusten kannalta Venäjän luonnollisesti kannattaisi hyödyntää ja olemassaolevaa maanpäälistä putkiverkkoa sitä laajentaen ja modernisoiden yhdessä kaasunostajien kanssa. Koska kyse kuitenkin on politiikasta tilanne on täysin toinen. Balttian maat ja Puola USAn innokkaimpina myötäjuoksijoina ovat epävarmuustekijä energiatoimituksille pohjoisten putkien kautta, Ukraina puolestaan eteläisten putkistojen osalta. Tämän riskitekijän minimoimiseksi Venäjä pyrkii kehittämään suorat reitit markkinoille mm. Nord ja South Streamin avulla.

USAn strategian ajettua kiville eräät länsimaiset energiayhtiöt päättivät luoda vaihtoehtoisen operaation Venäjän ohittamiseksi Euroopan kaasulähteenä. Muistaakseni Itävallassa oopperan yhteydessä järjestetyssä tapaamisessa sovittiin uudesta kaasuputkesta Kaspianmeren lähteiltä Eurooppaan. Hanke sai nimen Nabucco kuunnellun oopperan mukaan ja EU osaltaan lähti ajamaan hanketta eteenpäin erityisesti edellisen Ukrainan kaasukriisin jälkeen.

Myös Nabucco on vaikeuksissa, suunnitelma sinänsä on mallikelpoinen vain yksi asia puuttuu eli kaasu. Azerbaitsan, Kazakstan ja Turkmenistan ehättivät tehdä kaasuntoimitussopimukset Venäjän kanssa ja nyt uusia kaasuntoimittajia epätoivoisesti yritetään hankkia Irakin kurdialueilta ja Iranista. Tällöin on selvää, että yksityiset rahoittajat ovat suhteellisen epäileväisiä poliittisten riskien suhteen. Kilpailijaksi koettu Venäjän South Stream puolestaan omaa kaasuvarantoja Eurooppaan toimitettavaksi. (Nabucco/South Stream taustoista enemmän artikkelissani “EUs big choice – Nabucco or South Stream”) Tosin Kiina on talouslaman luonut hyvät suhteet sekä Kazakstanin että Turkmenistanin johtoon, joten sekä Venäjä, EU ja länsiyritykset voivat joutua toteamaan tämän kaasun virtaavan lännen sijasta itään.

Alueellisesti energiapelin selkät häviäjät ovat Ukraina ja Georgia, selkeä voittaja puolestaan on Turkki, jonka kanssa sekä EU että Venäjä ovat sopineet uusista putkistoista (mm. Venäjä merenalaisen Blue Streamin laajennuksesta). Keskeisimpänä kauttakulkumaana Turkki omaa pelissä ässän jonka maa tarvittaessa voi jatkossa pelata mm EU-jäsenyysneuvottelujen aikana.

Koska nesteytetyn kaasun tuotto ja toimitus vielä hinnaltaan ei ole kilpailukykyinen putkitoimituksille oma arvioni on, että Nord ja South Stream voivat toteutua ensimmäisinä; Nabucco vaatinee aikalisän EUn pohtiessa Irakin ja Iranin poliittista riskiä kaasuntoimittajana.

EU:n ulkoministerikokouksessa Brysselssä 18.5.2009 keskeisenä teemana oli unionin Iran –politiikka. EU:n rivien on sanottu olevan hyvin kasassa ja EU:n kykenevän vahvaan Iran-politiikkaan. Olisi mielenkiintoista tietää mistä politiikan osa-alueesta tällöin puhutaan. Koska ihmisoikeuskysymyksillä on reaalipolitiikassa käyttöä lähinnä vain julkilausumatasolla olettaisin kyseen olevan yleisesti turvallisuuspolitiikasta ja erityisesti energiaplitiikasta.

Geopoliittinen asetelma mielestäni viime vuosikymmenet on ollut USA:n (lähinnä sensotateollisen kompleksin) tavoite blokata Venäjä samanaikaisesti ulos Kaspianmeren ja Euraasian energiavaroista sekä katkaista Euraasian korridorin tai Silkkitiestrategian mukaisesti Venäjän ja Iranin suora yhteistyösuhde. Aiheesta enemmän artikkelissani “Is GUUAM dead?“

Osin Venäjän viime vuosien vastavetojen (GUUAMin neutralisointi omien yhteistyösopimusten avulla)ansiosta ja osin USAn suojattien (Ukraina, Georgia, Moldova) taitamattomuuden takia nämä USAn tavoitteet uhkaavat jäädä toiveajatteluksi. EU on pyrkinyt sittemmin paikkaamaan aukkoa mm. itäisellä naapuruusohjelmalla.

USAn viimeisiä oljenkorsia Silkkitiestrategian toteuttamisessa on ollut EU komission ajama Nabucco kaasuputkihanke. Finanssikriisipaketissa hankkeelle annettiin aloitusrahaa € 200 miljoonaa ja toissaviikon Prahan energiasummitin tarkoituksena oli antaa hankkeelle lisää potkua. Turkki allekirjoittikin julistuksen, mutta on jo aiemmin ilmaissut käyttävänsä Nabuccoa yhtenä kiristyskeinona EU:n mahdollisesti pannessa kapuloita maan EU pyrkimyksen rattaisiin.

Huomionarvoista Prahan energiasummitin julkilausumassa oli, että suuret kaasuntuottajat - Kazakstan, Turkmenistan ja Uzbekistan - kieltäytyivät kokousjulistusta allekirjoittamasta. Sen sijaan viime viikolla kilpailevan South Streamin puitteissa allekirjoitettiin Sotshissa yksi valtiollinen yhteistyösopimus (Venäjä-Italia)ja kolme yritysyhteistyösopimusta (Gazprom ja johtavat energiayritykset Serbiasta, Bulgariasta ja Italiasta).

Tiivistetysti tilanne on se,että EU:n komissiovetoilta Nabucco -hankkeelta puuttuu raaka-aine jonka putkessa tulisi kulkea ja lisäksi yrityspohja on liukumassa South Streamin leiriin. Sen sijaan kilpailevalla South Streamilla on raaka-aine, markkinat ja jakeluverkosto lähes valmiina kuin myös yrityspohja hanketta toteuttamaan. Kun lisäksi Venäjä putkellaan tavoittaa suoraan EU alueen Nabuccon kulkiessa usean epävakaan valtion kautta lienevät myös hankkeiden riskit aivan eri luokkaa.

Nabuccon on arvioitu jäävän toteutumatta ellei kaasua saada Iranista. Tässä on poliittisen puolen lisäksi kaksi ongelmaa: toisaalta Iran on suunnitellut käyttävänsä kaasun itse eli ohjelmansa mukaan 93 % 630 kaupungin ja 18 % 4000 kylän energiatarpeesta; toisaalta Iranin kaasukentät ovat maan eteläosassa. Iran on itse sopinut Turkmenistanin kanssa kaasun tuonnista uusista esiintymistä Iranin pohjoisosien tarpeisiin, ehkä EU:n haaveissa on että Iran myisi tämän kaasun Turkkiin ja edelleen Nabuccon verkkoon.

Energiapelistä lisää tuoreessa kirjoituksessani “EU’s big Choice - Nabucco or South Stream?”

EU:n suuri haaste on päättää positionsa Iranin suhteen. Olisiko nyt aika EU:n ottaa aloite ja itsenäinen rooli aiemman USAn lakeijan roolin tilalle, edellyttäisikö tämä tiiviimpää yhteistyötä South Streamin suuntaan Nabuccon kustannuksella? Energiapolitiikan ohella Iranilla on mielestäni ratkaiseva merkitys lähi-idän tilanteen ratkaisussa, joten uusi positiivinen strategia Iran suhteissa olisi hyvin perusteltua; osana tätä strategiaa voisi olla luopuminen Venäjän poisulkupyrkimyksistä joten myös EU-Venäjä suhdetta olisi mahdollisuus kehittää myönteiseen suuntaan Iran-politiikan siivellä.