Ari Rusilan BalkanBlog

Tänään Serbiassa vietettiin viimeisen pogromin kuudetta vuosipäivää. Kyse on 17.3.2004 kulminoituneesta etnisestä puhdistuksesta, jossa vielä Kosovossa olleita serbejä pyrittiin albaanienemmistön taholta karkoittamaan asuinsijoiltaan. Muutaman päivän aikana 4.000 serbiä ajettiin pakosalle, 935 serbien asuntoa tuhottiin samoin kymmenkunta koulua ja terveyskeskusta ja lisäksi 35 ortodoksikirkkoa poltettiin.

Pogromi pitkälti sementoi Naton pommitusten jälkeisen pakolaisongelman Serbiassa (oikeampi termi “internally displaced persons” UNHCR:n mukaan). Kesällä 1999 liki 200.000 serbiä pakeni Kosovosta ja kansainvälisen hallinnon ainakin muodollisena tavoitteena oli kaikkien Kosovosta 1999 paenneiden kotiinpaluu. Albaanit palasivat, serbit eivät. Maaliskuun 17. jälkeen kotouttamisohjelmat kokivat täydellisen haaksirikon. (Länsi-Balkanin pakolaisista enemmän artikkelissani “Forgotten Refugees – West Balkans”

Muutoinkin Kosovon tapahtumat maaliskuussa kuusi vuotta sitten antavat masentavan kuvan kansainvälisen siviilikriisinhallinnan toteutuksesta. Kansainvälinen hallinto oli lähettänyt vuosikausia optimistisia raportteja mittavasta kehityksestä alueella oikeuttaakseen olemassaolonsa, ylennyksensä ja miljardien eurojen haaskauksen Kosovossa. Yhteydet paikallisväestöön olivat siirtomaatyyliin olemattomat ja tiedustelutiedon puuttuessa maaliskuun mellakat tulivat täytenä yllätyksenä. Vastausta lisäksi hidasti St.Patric’n päivän juhlien osuminen samaan ajankohtaan jolloin useat kansainvälisen yhteisön johtohenkilöt olivat tavoittamattomissa, päissään tai krapulassa tyhjennettyään sammioittain viskiä ja Guinnessiä.

Pari vuotta aiemmin kansainvälinen yhteisö määritteli kehitystyönsä strategian sanoin standardit ennen statusta, jonka tavoitteena oli saavuttaa provinssin hallinnolle ja palveluille minimitaso ennen siirtymistä keskusteluihin alueen “lopullisesta” hallintomuodosta. Pian ylevät lausumat lieventyivät muotoon standardit ja status ja viimeistään 2005 oli selvää, että standardit voidaan heittää samantien roskakoriin – paine statuksen ratkaisuun oli liian kova. Maaliskuun 17 kuusi vuotta sitten teki selväksi, että Kosovo monikansallisena yhteisönä voidaan ehkä lopullisesti unohtaa.

Enemmän aiheesta aiemmassa kirjoituksessani “Kosovo March/February 17^th: Pogrom with Prize”

Afganistanin naisvankila-asia voi palvella pontimena kriisinhallintakäytäntöjen edelleenkehitykselle joita -virheellisiä käytäntöjä -  jo aiemmin on testattu konfliktin jälkien korjaamiseksi sekä Bosniassa että Kosovossa.  Molemmissa taustalla oli vaikuttamassa toisaalta länsimediassa luotu tarkoitushakuinen kuva toimintaympäristöstä ja toisaalta mm. EU:n ja YK:n kabineteissa luotu mielikuva tulevasta uudesta uljaasta maailmasta.

Nyt Afganisatanin siviilioperaattiossa on nähtävissä samojen virheiden toisto kuin aiemmin Balkanilla.  Mielestäni siviilikriisinhallinta kärsi alusta saakka kahdesta perusongelmasta - mm valtavirtamedian “vedätyksellä” luodusta puolueellisesta ennakkoasenteesta ja toimintaympäristön tuntemattomuudesta. Toimintojen osalta tämä tarkoitti suunnittelua länsivaltojen ihanteista ja tarpeista lähtien paikallisväestön jäädessä parhaimmillaan hallintoalamaisen/sivustaseuraajan ja pahimmillaan vastustajan rooliin.

Balkanilla operaattorit eivät ymmärtäneet sikäläisen historiakäsityksen poikkeavan melkoisesti länsi-Eurooppalaisista ihanteista, etniset ristiriidat olivat vuosisataisia, hallinto omasi sekoituksen bysanttilaista ja kommunistista lisäväriä. Siviiliriisinhallinnasta ja konfliktin jälkeisestä yhteiskunnan rakentamisesta on nyt 8-13 vuoden kokemus Balkanilla.

Bosniasta luotiin keinotekoinen etnisten linjojen mukaan luotu kyhäelmä jota noin 180 ministeriä on länsikonsultien johtamina yrittänyt kehittää valtioksi. Nyt kyseinen rakennelma on hajoamassa ja jopa kroaattien ja muslimien jännitteet ovat laukeamassa serbien entiteetin jatkaessa etääntymistään keskushallinnosta.

Kosovon asemaa yritti selvittää Ahtisaari johtamissaan neuvotteluissa 2005-2006. Hänen rajoitteenaan oli ensinnäkin henkilökohtainen ennakkoasenne ja puolueellisuus ja toisaalta kontaktiryhmän antamat rajoitteet, joten tuloskin oli mahalasku. Myöhemmin ns. Troikan vetämissä neuvotteluissa tuotiin jo esiin useita vaihtoehtoisia autonomiamalleja, mutta albaanien ei tarvinnut niistä neuvoteltua Yhdysvaltain ehdittyä jo ennakkoon lupaamaan albaaneille itsenäisyyden. Kosovossa kansainvälisen yhteisön hallinto on vieläkin sekaisin EU:n erityisedustajan, EU komission delegaatiojohdon, Eulex operaation ja KFOR joukkojen johdon vääntäessä kättä keskenään ja YK:n edustajan kanssa siitä kuka tekee mitäkin ja millä alueilla. Samalla alueen separatistihallinto kuvittelee omaavansa itsenäisen valtion ainakin albaanienemmistöisillä alueilla jäljellä olevien serbienemmistöisten alueiden jatkaessa eloaa Serbiaan integroituneena kuten ennenkin. Em. kokemuksista on opittavissa tarve toisaalta ryhtyä toimiin vasta realistisen tilanneanalyysin pohjalta ja toteutuksessa tulisi mielestäni siirtyä ns. kokonaisvaltaisen lähestymistavan (Comprehensive Approach)käyttöön jossa integroidaan poliittinen, turvallisuus, lainvalvonta, kehitys, ihmisoikeus ja humanitaariset dimensiot keskenään kansainvälisissä operaatioissa.

Tiivistetysti sanoen myös siviilikriisinhallinta tarvitsee onnistuakseen modernia projektihallintaa projektisyklin kaikissa vaiheissa.  Naisvankilahanke Afganistanissa vaikuttaa insinöörivetoiselta seinien rakentamiselta, jossa tyystin puuttuvat visio haluttavasta tavoitetilasta, hankkeen sijoittumisesta paikalliseen henkiseen, kulttuuriseen ja toiminnalliseen kontekstiin.  Teknisesti joku rakentaminen projektina ei ole kovin vaativa - piirustukset ja (käännetty) tarjouspyyntö jakeluun, tarjouskilpailu jonka prosessinaikana korruptiota pyritään minimoimaan eri mittarien avulla, toteutus, tarkastukset ja raportti.  Haastavampaa on hahmottaa hankkeen tavoitteet, toteutus, vaikuttavuus ja merkitys toimintaympäristössään - tällöin mielestäni voidaan jo puhua kehityshankkeesta. Siitä millaista kansainvälinen siviilikriisinhallinta voi olla törkeimmillään on kuvaus esim. artikkelissani “UN Death Camps, EU Money, Local Negligence”.

Kosovon maakunnan itsenäisyysjulistuksesta on kulunut vuosi. Onko vuodesta jäänyt julistuksen ohella muuta käteen kuin uusi lippu ja kansallishymni. Valitettavasti on: Yhdysvaltain päinvastaisista vakuutteluista huolimatta Kosovo ei ollut ainutlaatuinen erityistapaus - noin 5.000 etnistä ryhmää oli odottanut signaalia ettei kansainvälinen laki enää päde nykypäivän maailmassa. Westfalenin rauhasta 1648 kunnioitettu periaate alueellisesta suvereeniudesta, YK:n peruskirja, Helsingin julistus 1975 - kaikki lensivät ikkunasta ulos USA:n ja sen lakeijoiden avattua Pandoran laatikon.

Viime kesänä ja syksynä Kaukasiassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa ensimmäiset separatistit ehtivät jo hyödyntämään uutta kansainvälistä järjestystä, jatkoa seurannee tänäkin vuonna.

Entä Kosovo? Kansainvälinen yhteisö on onnistunut luomaan näennäisen valtion jota hoidetaan sekavan, rahaa haaskaavan kansainvälisen hallinnon toimesta. Paikalliset elimet voivat rauhassa keskittyä huumerahojen hankintaan ja pesuun EU:n delegaation, Eulex operaation, EU:n ja kansainvälisen yhteisön korkean edustajan, YK:n ja YK:n edustajan väänäessä tehottomasti kätä siitä kuka tekisi mitä ja missä. ETYJ, isommat yhteystoimistot, Nato ja luonnollisesti paikalliset seuraavat näytelmää sivusta.

Koska virheiden tunnustamiseen menee normaalisti kauan aikaa pysynee Kosovo jäädytettynä konfliktina vielä vuosia. Lopulta ehkä kansainvälinen yhteisö löytää muualtakin resursseja syöviä kriisejä ja paikalliset voidaan päästää sopimaan Kosovon tulevaisuudesta keskenään. Tällöin on vasta syytä juhlia.

Enemmän aiheen taustoista mm. artikkelissani “Kosovo March/February 17th: pogrom and its Prize”

Olli Kivisen (HS:n vieraskynäpalsta 28.10.2008) esiinnostaman siviilikriisinhallinta -teeman merkitys korostuu jatkossa entisestään vanhojen virheiden korjaamisen ja uusien konflktien hallinnan takia. Onnistuneen toiminnan lähtökohtana haluan painottaa kahta mielestäni tärkeää elementtiä - toimintaympäristön analysointia ja osallistuvuutta paikallisesta näkökulmasta.

Jugoslavian hajoamissodat ovat hyvä oppitunti molempien elementtien tarkasteluun. Titon kuoltua nationalistiset liikkeet alkoivat purkautua aluksi Kosovossa, jossa albaanit ryhtyivät käyttämään enemmistöasemaansa serbien ajamiseksi pois alueelta. Osin taloudelisten syiden ja osin painostuksen ansiosta serbejä muuttikin alueelta pois noin 50.000. 1990-luvulla Jugoslavian tasavallat alkoivat irtaantua ja yhteenotot raaistuivat.

Länsivallat katsoivat hyödylliseksi liittoutua 1990-luvun alussa separatistien kanssa osin omista intresseistään osin separatistien onnistuneen propakandan ansiosta. Tuloksena oli serbien aggressioiden suurentelu ja irtautujien tekemistä hirmutöistä vaikeneminen mm. Kroatian suorittaessa etnistä puhdistusta itä-Kroatiassa ja Krajinassa.

Bosnia

Bosnian sodan aikana 1990-luvun puolivälissä länsivaltojen liittoutuminen muslimikapinallisten kanssa korostui edelleen. Tällöin myös median hyväksikäyttö sai uudet mittasuhteet länsituen oikeuttamiseksi. Bosnian muslimijohto esimerkiksi laskeskeli yhdessä jenkkivaikuttajien kanssa, että 8.000 kuollutta olisi riittävän suuri luku tuen varmistamiseksi.

Srebrenicassa toiminut mujahedeen prikaati oli jo tappanut 2.000-3.000 serbisiviiliä ja esitellyt länsilehdistölle irtileikattuja serbipäitä sekä korillisen tapetuilta poistettuja silmiä. Tämä ei ymmärrettävästi tuonut myötätuntoa - tarvittiin kansanmurha. Prikaati vetäytyi alueelta, serbit tulivat tilalle ja kostivat terroristeiksi epäilemilleen muslimimiehille. Luku 8.000 tapettua levitettiin länsilehdistöön, samalla levitettiin myöhemmin lavastetuiksi todetut keskitysleirikuvat ja suurenneltiin muslimien tappiolukuja aina 200.000 asti.

Jälkeenpäin luvut tarkentuivat murto-osaan esitetyistä, Srebrenicassakin on löydetty vain 2.000 ruumista, osa näistä jo vuosia aiemmin kuolleita, osa kuolleiksi nimetyistä koko jälleensyntymisen myöhemmin jne , mutta tavoite saavutettiin ja loppu olikin historiaa.

Kosovo

Kosovossa hyväksihavaittua ohjailevaa toimintalinjaa (serbit kansanmurhaajia, albaanit viattomia uhreja) ja median vedätystä jatkettiin. USA lähetti tarkkailijaksi aiemmin keski-Amerikassa kuolemanpartioita tukeneen asiamiehensä William Walkerin, jonka ehtävänä oli löytää tekosyy asioihin puuttumiseksi. Racakista löytyikin - alueella tapahtuneiden yhteenottojen jälkeen - “sopiva”, ehkä lavastettu, noin 40 henkilön joukkohauta, Walker julisti kansanmurhaa. Pommitukset alkoivat ja päättyivät Ahtisaaren annettua presidentti Milosevicille ultimaatumin ja kertoessa että hänen toimeksiantajansa aloittavat rypälepommitukset Belgradiin tappaen 500.000 henkilöä viikossa.

Siiilikriisinhallinnan perusongelma

Konfliktin jälkien korjaamiseksi sekä Bosniassa että Kosovossa aloitettiin siviilikriisinhallintaoperaatiot. Molemmissa taustalla oli vaikuttamassa toisaalta länsimediassa luotu tarkoitushakuinen kuva toimintaympäristöstä ja toisaalta mm. EU:n ja YK:n kabineteissa luotu mielikuva tulevasta uudesta uljaasta maailmasta.

Siviilikriisinhallinta sekä kärsi alusta saakka kahdesta perusongelmasta - luodusta puolueellisesta ennakkoasenteesta ja toimintaympäristön tuntemattomuudesta. Toimintojen osalta tämä tarkoitti suunnittelua länsivaltojen ihanteista ja tarpeista lähtien. Operaattoärit eivät ymmärtäneet historiakäsityksen Balkanilla poikkeavan melkoisesti länsi-Eurooppalaisista ihanteista, etniset ristiriidat olivat vuosisataisia, hallinto omasi sekoituksen bysanttilaista ja kommunistista lisäväriä.

Siviiliriisinhallinnasta on nyt 8-13 vuoden kokemus Balkanilla. Bosniasta luotiin keinotekoinen etnisten linjojen mukaan luotu kyhäelmä jota noin 180 ministeriä on länsikonsultien johtamina yrittänyt kehittää valtioksi. Nyt kyseinen rakennelma on hajoamassa ja jopa kroaattien ja muslimien jännitteet ovat laukeamassa.

Kosovon asemaa yritti selvittää Ahtisaari johtamissaan neuvotteluissa 2005-2006. Hänen rajoitteenaan oli ensinnäkin henkilökohtainen ennakkoasenne ja puolueellisuus ja toisaalta kontaktiryhmän antamat rajoitteet, joten tuloskin oli mahalasku. Myöhemmin ns. Troikan vetämissä neuvotteluissa tuotiin jo esiin useita vaihtoehtoisia autonomiamalleja, mutta albaanien ei tarvinnut niistä neuvoteltua Yhdysvaltain ehdittyä jo ennakkoon lupaamaan albaaneille itsenäisyyden.

Kosovossa kansainvälisen yhteisön hallinto on täysin sekaisin EU:n erityisedustajan, EU komission delegaatiojohdon, Eulex operaation ja KFOR jukkojen johdon vääntäessä kättä keskenään ja YK:n edustajan kanssa siitä kuka tekee mitäkin ja millä alueilla. Samalla alueen separatistihallinto kuvittelee omaavansa itsenäisen valtion ainakin albaanienemmistöisillä alueilla jäljellä olevien serbienemmistöisten alueiden jatkaessa eloaa Serbiaan integroituneena kuten ennenkin.

Ihanteet vs. todellisuus

Mitä tulee länsimaisiin ihanteisiin puolenvalinta 1990-luvun puolivälissä on edesauttanut radikaalin islamin maihinnousua aiemmin sekulaarisella Balkanilla. Aiemmin USAn luomat yhteydet Al Qaidaan ja muihin terroristijärjestöihin ovat vaikeasti murrettavissa liittolaisten luotua nyt toiminnoilleen turvasataman isäntiensä suojeluksessa.

Balkanin sotien seurauksena suurin pakolaisongelma on Serbiassa, jossa Kroatiasta paenneet eivät vieläkään ole voineet palata kotiseuduilleen ja Kosovosta paeneetkaan eivät palaa huolimatta otsikkoihin yltävistä jälleenrakennusohjelmista. Ironista länsi-ihanteiden toteutumisen suhteen on, että Kosovon monikulttuurisin osa on pohjois-Mitrovica, jossa siviilikriisinhallinnon toimet ovat vähiten vaikuttaneet.

Jälkiviisaus on tietysti helppoa, mutta jo 1980 ja 1990-luvuilla useat länsimaisetkin reportterit ja konfliktintutkijat omasivat käsityksen alueen tarpeista ja erityispiirteistä (ks. esim rauhantutkija Jan Obergin kirjoituksia ja the Transnational Foundation for Peace and Future research’in arkistoja). Heidän ajattelutapansa ei kuitenkaan ilmeisesti sopinut yhden asian liikkeeksi valjastetun valtavirtamedian ja yksipuolisen totuuden valinneen länsihallinnon viitekehykseen.

Asioiden ja prosessien taustat alkavat nyt vuosien kuluttua selkiintyä aiempien toimijoiden kertoessa vapaasti todellisuudesta. Tänä vuonna mm. Haagin tribunaalin aiempi pääsyyttäjä Carla del Ponte ja puhenainen Florence Hartmann ovat jo järkyttäneet aiempia käsityksiä, samoin myös kuolinsyytutkija Helena Ranta on tuonutlsäväriä vanhoihin “totuuksiin”. Itse siviilikriisinhallinnan problematiikasta Balkanilla ilmestyi myös aiemman työtoverini Ian King’in kirja “Peace at any Price”, joka hyvin kuvaa kenttätyön kaoottisuutta hienojen ihanteiden ristitulessa.

Itse olen pyrkinyt valottamaan Balkanin tapahtumia BalkanBlogissani - http://arirusila.wordpress.com - joka sisältää myös suppean dokumenttikirjaston ja linkkilistan aihealueeseen.

More my articles from Balkans and Caucasus one may find from my Archives:BalkanBlog.

Kosovon on tunnustanut vajaat 50 valtiota ja noin 150 ei ole eli jossain passi käy jossain ei.  Asiakirjan luotettavuutta madaltaa mm. seuraavat tekijät:

¤ myöntäjä on ulkomaisten joukkojen ja valuutan varassa toimiva näennäisvaltio jota alkuperäinen omistaja pitää miehitettynä alueena
¤ paikallinen valtiojohto pohjautuu rikollisklaanien ja sotarikollisten tukeen
¤ nykyhallinnon - viimeisen 8 vuoden - aikana Kosovosta on kehittynyt Euroopan johtava kansainvälisen huumekaupan välityspiste
¤ välityspisteen muita aloja ovat kaikkinainen salakuljetus jota harjoiteltiin jo Kosovon konfliktin aikana mm albaanien käymällä elinkaupalla, jonka raaka-ainelähteenä olivat vangitut serbisiviilit
¤ Kosovon vienti kattaa noin viisi prosenttia tuonista eli talouspohja on aika onneton
¤ Islamilaiset ääriliikkeet ovat jo vuosikymmenen tukeneet koulutuksen fanaattisia muotoja syrjäyttäen maalistuneempia albaanimuslimeja

Mainitut seikat  luovat tiettyä ennakkomielikuvaa Kosovon uutta passia heiluttelevista henkilöistä eikä todellisuuskaan siitä yleisellä tasolla kaukana liene.

AriRusila’s Blogarchive

Kosovon kansainväinen hallinta on kuluvana vuonna ajautunut täyteen kaaokseen. Albaanienemmistön julistettua itse alueensa itsenäiseksi oli ajatus siirtää kansainvälinen ohjaus YK:ta EU:lle. Yksimielisyyttä ei löytynyt ja niinpä ainoana turvallisuusneuvoston hyväksyttymänä ratkaisuna on päätöslauselman 1244 voimassaolo, jossa todetaan Kosovon olevan osa Serbiaa. Se itsenäisyydestä jonka Suomikin hätäili erehdyksessä tunnustamaan.

Tämän päivän HS kertoo ristiriidan nyt laajenneen Naton ja EU:n väliseksi koskien Kfor -joukkojen ja väkisin pystyyn ajettavan Eulex operaation suhteita. Jo aiemmin erityistapauksena markkinoitu Kosovo status on lisäksi toiminut esimerkkitapauksena monissa muissa etnisissä konflikteissa eri puolilla maailmaa.

Eikö vihdoinkin olisi aika todeta tehdyt virheet ja aloittaa uusi luku paikallisten toimijoiden kautta ulkopuolisen ristiriitaisen tohtoroinnin sijaan. Parhainta kansainvälistä kriisinhallintaa olisi mielestäni se, että luotaisiin edellytykset paikalliselle sopimiselle keinoina niin risut kuin porkanat. Näin päästäisiin toimivaltasaivartelusta keskittymään länsi-Balkanin talouden ja yhteiskunnan pitkäjänteiseen kehittämiseen.

Viime viikon mielenkiintoisin aloite Kosovon kansainvälisen hallinnon järjestämiseksi oli Serbian YK:lle tekemä aloite alueen yhteishallinnosta. Asiaa valottaa juuri ilmestynyt blogitiivistelmä osoitteesta http://arirusila.wordpress.com.

“Albanian dominated Kosovo government is planning to start implement their quasi-independence 15th June, when UN should transfer administration to EULEX mission. Without new UN SG decision this is not realistic option so the the meaning of whole international administration, UN legacy and EU civil crisis management is in question.

One reasent option came public last week: UN may deside co-rule Kosovo with Serbia. This option is possible according resolution 1244. Practically it would mean, that Serbia would run vital services in Kosovo’s Serb populated areas. The UNMIK-Serbia partnership could be areas like bordercontrol Serbia-Kosovo boundary, customs, police, transport and telecom, justice and protection of Serbian cultral heritage. Already today e.g. education and health care north of Ibar river are integrated to Serbia.

Under UN/UNMIK EU could implement in some degree their EULEX so this option can be a realistic solution to this frozen conflict.

This kind of functional division would de facto mean partition but so what if this is pragmatical, long lasting and peaceful solution acceptable to local stakeholders.”