Ari Rusilan BalkanBlog

EU:n ulkoministerikokouksessa Brysselssä 18.5.2009 keskeisenä teemana oli unionin Iran –politiikka. EU:n rivien on sanottu olevan hyvin kasassa ja EU:n kykenevän vahvaan Iran-politiikkaan. Olisi mielenkiintoista tietää mistä politiikan osa-alueesta tällöin puhutaan. Koska ihmisoikeuskysymyksillä on reaalipolitiikassa käyttöä lähinnä vain julkilausumatasolla olettaisin kyseen olevan yleisesti turvallisuuspolitiikasta ja erityisesti energiaplitiikasta.

Geopoliittinen asetelma mielestäni viime vuosikymmenet on ollut USA:n (lähinnä sensotateollisen kompleksin) tavoite blokata Venäjä samanaikaisesti ulos Kaspianmeren ja Euraasian energiavaroista sekä katkaista Euraasian korridorin tai Silkkitiestrategian mukaisesti Venäjän ja Iranin suora yhteistyösuhde. Aiheesta enemmän artikkelissani “Is GUUAM dead?“

Osin Venäjän viime vuosien vastavetojen (GUUAMin neutralisointi omien yhteistyösopimusten avulla)ansiosta ja osin USAn suojattien (Ukraina, Georgia, Moldova) taitamattomuuden takia nämä USAn tavoitteet uhkaavat jäädä toiveajatteluksi. EU on pyrkinyt sittemmin paikkaamaan aukkoa mm. itäisellä naapuruusohjelmalla.

USAn viimeisiä oljenkorsia Silkkitiestrategian toteuttamisessa on ollut EU komission ajama Nabucco kaasuputkihanke. Finanssikriisipaketissa hankkeelle annettiin aloitusrahaa € 200 miljoonaa ja toissaviikon Prahan energiasummitin tarkoituksena oli antaa hankkeelle lisää potkua. Turkki allekirjoittikin julistuksen, mutta on jo aiemmin ilmaissut käyttävänsä Nabuccoa yhtenä kiristyskeinona EU:n mahdollisesti pannessa kapuloita maan EU pyrkimyksen rattaisiin.

Huomionarvoista Prahan energiasummitin julkilausumassa oli, että suuret kaasuntuottajat - Kazakstan, Turkmenistan ja Uzbekistan - kieltäytyivät kokousjulistusta allekirjoittamasta. Sen sijaan viime viikolla kilpailevan South Streamin puitteissa allekirjoitettiin Sotshissa yksi valtiollinen yhteistyösopimus (Venäjä-Italia)ja kolme yritysyhteistyösopimusta (Gazprom ja johtavat energiayritykset Serbiasta, Bulgariasta ja Italiasta).

Tiivistetysti tilanne on se,että EU:n komissiovetoilta Nabucco -hankkeelta puuttuu raaka-aine jonka putkessa tulisi kulkea ja lisäksi yrityspohja on liukumassa South Streamin leiriin. Sen sijaan kilpailevalla South Streamilla on raaka-aine, markkinat ja jakeluverkosto lähes valmiina kuin myös yrityspohja hanketta toteuttamaan. Kun lisäksi Venäjä putkellaan tavoittaa suoraan EU alueen Nabuccon kulkiessa usean epävakaan valtion kautta lienevät myös hankkeiden riskit aivan eri luokkaa.

Nabuccon on arvioitu jäävän toteutumatta ellei kaasua saada Iranista. Tässä on poliittisen puolen lisäksi kaksi ongelmaa: toisaalta Iran on suunnitellut käyttävänsä kaasun itse eli ohjelmansa mukaan 93 % 630 kaupungin ja 18 % 4000 kylän energiatarpeesta; toisaalta Iranin kaasukentät ovat maan eteläosassa. Iran on itse sopinut Turkmenistanin kanssa kaasun tuonnista uusista esiintymistä Iranin pohjoisosien tarpeisiin, ehkä EU:n haaveissa on että Iran myisi tämän kaasun Turkkiin ja edelleen Nabuccon verkkoon.

Energiapelistä lisää tuoreessa kirjoituksessani “EU’s big Choice - Nabucco or South Stream?”

EU:n suuri haaste on päättää positionsa Iranin suhteen. Olisiko nyt aika EU:n ottaa aloite ja itsenäinen rooli aiemman USAn lakeijan roolin tilalle, edellyttäisikö tämä tiiviimpää yhteistyötä South Streamin suuntaan Nabuccon kustannuksella? Energiapolitiikan ohella Iranilla on mielestäni ratkaiseva merkitys lähi-idän tilanteen ratkaisussa, joten uusi positiivinen strategia Iran suhteissa olisi hyvin perusteltua; osana tätä strategiaa voisi olla luopuminen Venäjän poisulkupyrkimyksistä joten myös EU-Venäjä suhdetta olisi mahdollisuus kehittää myönteiseen suuntaan Iran-politiikan siivellä.

Afganistanin naisvankila-asia voi palvella pontimena kriisinhallintakäytäntöjen edelleenkehitykselle joita -virheellisiä käytäntöjä -  jo aiemmin on testattu konfliktin jälkien korjaamiseksi sekä Bosniassa että Kosovossa.  Molemmissa taustalla oli vaikuttamassa toisaalta länsimediassa luotu tarkoitushakuinen kuva toimintaympäristöstä ja toisaalta mm. EU:n ja YK:n kabineteissa luotu mielikuva tulevasta uudesta uljaasta maailmasta.

Nyt Afganisatanin siviilioperaattiossa on nähtävissä samojen virheiden toisto kuin aiemmin Balkanilla.  Mielestäni siviilikriisinhallinta kärsi alusta saakka kahdesta perusongelmasta - mm valtavirtamedian “vedätyksellä” luodusta puolueellisesta ennakkoasenteesta ja toimintaympäristön tuntemattomuudesta. Toimintojen osalta tämä tarkoitti suunnittelua länsivaltojen ihanteista ja tarpeista lähtien paikallisväestön jäädessä parhaimmillaan hallintoalamaisen/sivustaseuraajan ja pahimmillaan vastustajan rooliin.

Balkanilla operaattorit eivät ymmärtäneet sikäläisen historiakäsityksen poikkeavan melkoisesti länsi-Eurooppalaisista ihanteista, etniset ristiriidat olivat vuosisataisia, hallinto omasi sekoituksen bysanttilaista ja kommunistista lisäväriä. Siviiliriisinhallinnasta ja konfliktin jälkeisestä yhteiskunnan rakentamisesta on nyt 8-13 vuoden kokemus Balkanilla.

Bosniasta luotiin keinotekoinen etnisten linjojen mukaan luotu kyhäelmä jota noin 180 ministeriä on länsikonsultien johtamina yrittänyt kehittää valtioksi. Nyt kyseinen rakennelma on hajoamassa ja jopa kroaattien ja muslimien jännitteet ovat laukeamassa serbien entiteetin jatkaessa etääntymistään keskushallinnosta.

Kosovon asemaa yritti selvittää Ahtisaari johtamissaan neuvotteluissa 2005-2006. Hänen rajoitteenaan oli ensinnäkin henkilökohtainen ennakkoasenne ja puolueellisuus ja toisaalta kontaktiryhmän antamat rajoitteet, joten tuloskin oli mahalasku. Myöhemmin ns. Troikan vetämissä neuvotteluissa tuotiin jo esiin useita vaihtoehtoisia autonomiamalleja, mutta albaanien ei tarvinnut niistä neuvoteltua Yhdysvaltain ehdittyä jo ennakkoon lupaamaan albaaneille itsenäisyyden. Kosovossa kansainvälisen yhteisön hallinto on vieläkin sekaisin EU:n erityisedustajan, EU komission delegaatiojohdon, Eulex operaation ja KFOR joukkojen johdon vääntäessä kättä keskenään ja YK:n edustajan kanssa siitä kuka tekee mitäkin ja millä alueilla. Samalla alueen separatistihallinto kuvittelee omaavansa itsenäisen valtion ainakin albaanienemmistöisillä alueilla jäljellä olevien serbienemmistöisten alueiden jatkaessa eloaa Serbiaan integroituneena kuten ennenkin. Em. kokemuksista on opittavissa tarve toisaalta ryhtyä toimiin vasta realistisen tilanneanalyysin pohjalta ja toteutuksessa tulisi mielestäni siirtyä ns. kokonaisvaltaisen lähestymistavan (Comprehensive Approach)käyttöön jossa integroidaan poliittinen, turvallisuus, lainvalvonta, kehitys, ihmisoikeus ja humanitaariset dimensiot keskenään kansainvälisissä operaatioissa.

Tiivistetysti sanoen myös siviilikriisinhallinta tarvitsee onnistuakseen modernia projektihallintaa projektisyklin kaikissa vaiheissa.  Naisvankilahanke Afganistanissa vaikuttaa insinöörivetoiselta seinien rakentamiselta, jossa tyystin puuttuvat visio haluttavasta tavoitetilasta, hankkeen sijoittumisesta paikalliseen henkiseen, kulttuuriseen ja toiminnalliseen kontekstiin.  Teknisesti joku rakentaminen projektina ei ole kovin vaativa - piirustukset ja (käännetty) tarjouspyyntö jakeluun, tarjouskilpailu jonka prosessinaikana korruptiota pyritään minimoimaan eri mittarien avulla, toteutus, tarkastukset ja raportti.  Haastavampaa on hahmottaa hankkeen tavoitteet, toteutus, vaikuttavuus ja merkitys toimintaympäristössään - tällöin mielestäni voidaan jo puhua kehityshankkeesta. Siitä millaista kansainvälinen siviilikriisinhallinta voi olla törkeimmillään on kuvaus esim. artikkelissani “UN Death Camps, EU Money, Local Negligence”.